|
Taidehallin
klubi kihisee. Voimakkaita kannanottoja satelee ilmaan taiteellisen ehdottomasti.
Onneksi välillä sovittelevastikin. Paikalla on dokumentaristeja
Suomesta ja Venäjältä. Keskustelun kohteena on moraali.
Katseeni kiertää salia tyytyväisenä. Kerrankin näkemyksiä
ja tunteita tulee pintaan. Samalla kyyninen häivähdys käväisee
mielessäni. Mitä tämä auttaa kun kiihkeys kertoo pääasiassa
kyvyttömyydestä asettua oman aikansa, tekemisensä ja täten
moraalikäsityksensä yläpuolelle. Taannuttelen saman tien
skeptisyyttäni: yrittäminen ja aktiivisuus kannattavat, sillä
ne johtavat aina johonkin uuteen. Tosin ei useinkaan siihen mihin on pyrkinyt.
NAAPUREIDEN SILMIN -DOKUMENTTITAPAHTUMA
Dokumenttikilta ry otti tehtäväkseen järjestää
Pietari-aiheisen dokumentti-elokuvatapahtuman osana Helsingin kaupungin
kulttuurikaupunkivuositarjontaa. Aikataulu oli kiireinen ja työtä
paljon. Silti kunnianhimoisesti päätimme teemoittaa "Naapureiden
silmin” -elokuvatapahtuman ja sitoa sen moraalin ja eri aikakausien
tiedotuspropagandan ympärille. Olihan Suomen ja Venäjän
suhde kiistoineen ja takinkääntöineen erinomainen esimerkki
ihmisen kyvystä (= kyvyttömyydestä) nähdä asiat
omassa ajassaan täysin toisin kun hetkeä myöhemmin. Eri
aikakausien tiedotusmateriaali kertoo tästä karua kieltä
sotapropaganda-katsauksineen ja YYA-ajan mielistelyineen.
Tämä herättääkin kysymyksen nykyhetkestämme;
Kuinka meillä on kykyä hahmottaa näkemyksiämme omassa
pirstaleisen tiedon ajassamme? Moni elokuvantekijä ei tule ajatelleeksi
tekemisensä vastuullisuutta vaikutusmekanismin toimiessa katsojan
suhteen pääsääntoisesti alitajunnan kautta. Yleisempää
on surkutella elokuvan kyvyttömyyttä "muuttaa konkreettisesti
maailmaa". Alitajunnan palaset kuitenkin koostavat toimintamme selkärangan.
Ja usein selkärankamme ovat pahasti vinksallaan tai vähintäänkin
epämääräisen ryhdittömässä tilassa.
Tästäkin huolimatta tai ehkä juuri siksi päätimme
järjestää festivaalin leffaesitysten ja Viktor Kosakovskin
workshopin oheen myös kaksi seminaaria moraalin ympärille. Toisen
seminaarin kohteena olivat poliitikot ja toisen dokumentaristit. Ajassa
soljuvia kameleonttiryhmiä molemmat. Dokumenttiseminaariin saimme
myös mukaan festivaalia ilahduttaneen pietarilaisedustuston. Kuusihenkinen
ryhmä koostui elokuvastudion johtajasta, elokuvakriitikosta sekä
dokumenttiohjaajista.
DOKUMENTTISEMINAARIN YYA-OSUUS
Taidehalliin klubille on virrannut mukavasti ihmisiä. Pietarin dokumenttistudion
johtaja Vjatsheslav Telnov aloittaa tilaisuuden kertomalla studion historiasta
ja dokumentin nykytilanteesta Pietarissa ja Venäjällä;
"Tekemisen mahdollisuudet ovat kaventuneet ja budjetit tiukkoja.
Putinin myötä odotetaan kuitenkin valoa tunneliin", kuuluu
Telnovin pääsanoma.
Johdan keskustelua. Turvakseni takavasemmalle asettuu Hanna Miettinen
dokumenttikillasta, joka kuuluu myös festivaalin järjestelyryhmään.
Muutamalta henkilöltä on särmän lisäämiseksi
pyydetty kommenttipuheenvuoro. Toivon, että strategia toisi tapahtumaan
ja näkemyksiin myös syvyyttä. Baari on joka tapauksessa
auki, eivätkä taiteilijat epäröi hyödyntää
sen antimia.
Toinen pääteemoista moraalin ohella on yhteistyö-keskustelu.
Viestitän yleisölle dokumenttiprojektin luotsin, selkävaivaisen
Iikka Vehkalahden näkemyksen suomalais-venäläisistä
yhteistyömahdollisuuksista. Elokuvasäätiön Pia Andell
on koonnut urheasti taustatietoja säätiön yhteistyölinjauksesta.
Niistä raameista hän esittelee "oman näkemyksensä".
Siinä missä Vehkalahti kaipailee suomalaista tuottajayhteistyötahoa
venäläisten kansainvälisiin tuotantoihin, painottaa Andell,
että yhteistyön pitäisi perustua myös venäläisiin
rahoitusosuuksiin eikä vain suomalaisiin rahavirtoihin. Rahanvartijoiden
viesti on myös kannustava - yhteistyö on mahdollista ja hyville
ehdotuksille ollaan toki aina alttiina.
Keskustelu yhteistyöstä kumpuilee virkamieskannanottojen jälkeen.
Näkemyksiään ja yhteistyökokemuksiaan esittelevät
pietarilaisten ohella myös ohjaaja/tuottaja Jouko Aaltonen ja useat
muut suomalaiset dokumentaristit.
Venäjän tiukasta taloudellisesta tilanteesta johtuen itänaapurien
kyky investoida suuria rahamääriä yhteistuotantoihin on
selvästi vajavainen. Täten yhteistyönkin on perustuttava
eri lähtökohtiin. Henkilö-, kalusto-, studio- ja aiheresursseja
toki rajan takaa löytyy. Ne ovat myös tärkeitä elementtejä
monille yhteisprojekteille. Pietarin dokumenttistudio onkin toivoakseni
jatkossa hyvä yhteistuotantopaikka monille suomalaisille tekijöille.
Festivaalimme ainakin lisäsi yhteistyöhalukkuutta. Molemmin
puolin.
DOKUMENTAARINEN MORAALIKESKUSTELU
Katsomme videolta esimerkkejä Tshetsenian sodan tiedottamisesta.
Seminaarissa on siirrytty moraali-osuuteen. Uutiskatsaukset kertovat häikäilemättömästä
tiedon manipuloinnista ja täten eri TV-kanavien uutiset kertovat
samat tapahtumat täysin eri tavoin. Venäjän valtion johtaman
ORT-kanavan totuus on siis aivan toinen kuin länsimaispainotteisen
NTV-kanavan.
Koska Tshetsenian sota nivoutuu ajankohtaisesti niin tiedottamisen kuin
johtamisenkin moraalin ympärille, olin ottanut aiheen mukaan myös
edellispäivän poliitikkovetoiseen propagandaseminaariin.
Teemasta innostuneina propagandatutkijat Jari Sedergren ja Silvo Hietanen,
EU-edustaja Reino Paasilinnan tukemana, hiillostivat Venäjän
lehdistöattasea Igor Andrjushenkoa, joka kiihtyneenä puolusti
Kremlin tiedotusstrategiaa. Myöhemmin illallisella Andrjushenko paljasti
todelliset poliitikon kyntensä ja näkemys asioista laajeni huomattavasti.
Aiempi ehdoton ja kiihkeä asenne näyttäytyi nyt enemmän
propagandistiselta peliltä kun aidolta näkemykseltä. Tämän
pelinhän poliitikot osaavat.
Toisin on taiteilijoiden kanssa. Tshetsenia-aihe nostaa aidon subjektiivisuuden
Taidehallin kattoon. Samalla menekki baaritiskillä kasvaa. Bluffi
on mielipiteistä kaukana. "Moraali ja tekijöiden vastuu
omassa ajassaan” -teemamme tuntuu hautautuvan "ajan esimerkin"
alle. Sota ja sen historialliset taustat tuntuvat vastuu-ajattelua tärkeämmiltä.
Pirjo Honkasalo heittää löylyä kiukaalle. Hän
vaatii osuvasti tekijöiltä ympäröivien ihmisoikeusrikkomusten
ja kansanmurhien tuomitsemista: "En ymmärrä miksi elokuvantekijä
ei voi samassa persoonassa olla subjektiivinen taiteilija ja poliittinen
ihminen. En välttämättä tee poliittisia elokuvia,
mutta haluan ihmisenä ottaa vastuuta yhteisistä asioista ja
myös elokuvieni poliittisista vaikutuksista. Kun näen lehdessä
kuvan ortodoksipapeista, jotka siunaavat Tshetseniassa lapsenkasvoisia
venäläispoikia, jotka ovat juuri lähdössä tappamaan
kaupungin kellarissa piileskeleviä "lapsi- ja vanhusterroristeja",
huomaan tuntevani häpeää, että olen tehnyt elokuvan
ortodoksinunnista (Mysterion). Itse elokuvaa en häpeä, vaan
omaa voimattomuuttani vaikuttaa kansanmurhan siunaajiin."
Mielipiteitä alkaa kummuta niin suomalaisten kun venäläistenkin
suunnalta. Kiihkeästi kantaa ottava venäläisdokumentaristi
Sasha Gutman ei pysty kiihtymykseltään enää istumaan
vaan seilaa kommenttiensa lomassa edes takaisin baarin lattialla. Johdan
eri suuntiin repeävää keskustelua kuin erotuomari.
Lopulta yhteyttä teemaamme ei tunnu löytyvän nimeksikään.
Olen hetken hukassa suriessani moraalikeskustelun vaihtumista sotahistorialliseksi
väittelyksi. Sitten soimaan kapeakatseisuuttani ja yritän olla
iloinen seurueen aktiivisuudesta sekä rehevistä ja raikkaista
mielipiteistä.
Katseeni käväistessä baaritiskillä luulen hetken lopullisesti
menettäneeni todellisuustajuni: hymyilevä Seppo Rustanius vaikuttaa
leppoisuudessaan klubin suurimmalta herrasmieheltä. Siitä inspiroituneena
riistänkin puheenvuoron välillä itselleni. Puhun Nokiasta,
osakkeista, optioista ja niiden suomalaisyhteiskuntaa sokaisevasta vaikutuksesta
(mikä itseäni huolestuttaa jopa Tshetseniaakin enemmän),
sekä kyvyttömyydestämme nähdä tilanteen sairastuttavaa
vaikutusta.: "Tähän luokkaerojen ja kateuden labyrinttiin
soisi myös perspektiiviltään Suomen ulkopuolisia näkemyksiä,
jotka voisivat tuoda aikamme havaitsemiseen uutta terävyyttä."
Aihe herättää enemmän pohdiskelua kun keskustelua.
Joku riehaantuu siitä kuitenkin täysin: "Eihän venäläisille
saa puhua optioista"…, puuskuu itseään negaation syövereihin
lietsova naistoimittaja. Samaan syssyyn hän heittää täyslaidalliset
niin Iikka Vehkalahden kun Pirjo Honkasalonkin päälle: "Ei
sivistyneille venäläisille saa mennä asiattomuuksia opettamaan."
Huh…huh. Sitä se moraalista puhuminen teettää. Kun
sananvapautta ja moraalia ei rajoiteta, tekisi mieleni sanoa. Ja hyvä
niin, loppujen lopuksi.
Tilaisuus tarjoaa kuitenkin oivallisen mahdollisuuden avoimeen keskusteluun.
Suurin osa selvästikin nauttii keskustella asioista niiden oikeilla
nimillä. Muutama osanottaja tuntuu taas pelkäävän
vieraiden ärsyttämistä. Avoimen keskustelun kannalla ovat
kuitenkin myös venäläiset vieraamme, teräväpäisen
lehdistöattasean lailla. Pääasia lienee se, että asioihin
uskaltaa puuttua ja niistä myös puhua. Se on tätä
aikamme etiikkaa, myös eri kulttuurien kohdatessa.
Seminaari päättyy lopulta hyvässä hengessä. Osoitteita
ja suunnitelmia vaihdellaan vapaan seurusteluvaiheen aikana. Kun katselen
iloista ja humaltunutta joukkoa, ajatukseni etsiytyvät vielä
moraalin ympärille. Mietin yhä voiko asioiden yläpuolelle
asettua omassa ajassaan, lähestyä objektiivisuutta silloin kun
omasta subjektiivisuudesta on synnytetty suurta taidetta. Kävellä
kiihkeiden hetkien ohi kuin Forrest Gump - tyhmän oloisena, mutta
samalla muita tiedostavampana. Ja näin tallentaen ja vaikuttaen aikaansa
viiltävän terävästi. Siinäpä kysymys, jota
pohdin omassa rajoitteisessa subjektiivisuudessani.
Arto Halonen
Artikkeli on julkaistu kesäkuussa 2000
elokuva-alan Lehtiset-lehdessä.
|