|
“Kirjoittaisitko julkaisuumme jutun aiheesta miksi olet viime vuosina
valinnut dokumentintekijän uran fiktioelokuvien taustastasi huolimatta”,
esitti elokuvakontaktin toiminnanjohtaja Heikki Keskinen .. taustana tälle
kirjoitukselle.
Tartuin aiheeseen mutta varoittelin Kessua. Syyt kun löytyvät
enemmän raadollisuuden kuin romanttisuuden puolelta. Ja itseasissa
tähän raadollisuuteen liittyy sekin tosiasia että viime
vuosien aikana olen käyttänyt enemmän aikaani viiden eri
pitkän/puolipitkän fiktioelokuvan ja niiden eri versioiden kirjoittamiseen
kuin valmiiksi asti päätyneiden dokumenttien tekemistyöhön.
Kuvaamattomina fiktiot
eivät tietysti näy missään…ainakaan vielä.
Työmäärästään huolimatta. Samoin
voisi olla itseasissa viimeisten dokumenttienikin kohdalla. Myös
ne olivat jäädä näkymättömiksi töiksi.
TÄRKEÄ RISKI
Vuosien –95 ja –96 valinnat ja rahoitustaistelut olivat viimeisten
töitteni toteutumisen kannalta ratkaisevia. Olin saanut pitkän
TV-draaman kunnialla valmiiksi, jonka innoittamana valmistelin kahta uutta
projektia. Toinen oli Tsekeissä kuvattava, kansainvälinen pienibudjettinen
pitkä elokuva “Assistentti” ja toinen Tiibetin jumalkuninkaiden
valtataistelusta kertova dokumentti “Karmapa”.
Saimme 65% “Assistentin” rahoituksesta kasaan Englannista ja
Tsekeistä. Suomalaisosuudeksi 8 milj. markan budjetista jäi
n. 2.8 milj. Elokuvasäätiö kaatoi kutenkin projektin kielteisellä
kannallaan. Säätiön päätä ei kääntänyt
merkittävä kansainvälinen rahoitus, ei kansainväliset
tähdet eikä kirjoitusryhmässä mukana ollut ja Bagdad
Cafesta kannuksensa hankkinut käsikirjoittajakaan.
Itseasiassa “Karmapan” tilanne oli hyvin samankaltainen. AVEK:n,
Ylen, Tsekin TV:n, ja ministeri Pekka Haaviston järjestämällä
rahoituksella saimme katettua 65% Karmapan n. miljoonan budjetista. Elokuvasäätiö
sanoi kuitenkin “ei”, vaikka yritin vakuuttaa elokuvan omaavan
merkittävyyttä niin maailmanpolitiikan kuin Tiibetinkin tilanteen
suhteen. Epätoivoinen soperteluni ei tuottanut kuitenkaan tulosta,
joten Säätiön päätös pysyi muuttumattomana.
Jos olisin ottanut 2,8 milj. taloudellisen riskin “Assistentin”
suhteen, olisin todennäköisimmin ajanut itseni konkurssin ohella
myös “elokuvia tekemättömään tilaan”
pitkäksi ajaksi. Koska en kuitenkaan halunnut heittää molempia
“kohtalon projektejani” menemään, otin riskin “Karmapan”
kohdalla. Olihan riskiosuuskin kohtuullisempi eli “vain” 350
000 markkaa. Onneksi rahoittajat Pauli Pentti ja Jarmo Jääskeläinen
ymmärsivät ja katsoivat sormiensa läpi hulluuttani. Jälkiviisaana
uskon nimittäin että ilman Karmapa-projektia muitakaan Aasia-dokkareitani
ei olisi tehty.
Ja minulle, elokuvieni Aasia on ollut tärkeä matka.
Vaikka Karmapan ulkomaan myynti ja laatutukipalkinnot eivät ole tuoneet
investoituja rahoja läheskään takaisin, en kadu ratkaisuani.
Aasia-elokuvat ovat avanneet minulle uusia ovia, suhteita ja mahdollisuuksia.
Ja myös mainitun maailmanpolitiikan laineita olemme päässeet
aavistuksen heiluttamaan.
DOKUMENTIN KIELEN MAHDOLLISUUDET
Jo fiktiivisestä dokumentistani “Ringside” (-92) lähtien
olen innostunut koettelemaan dokumentin perinteistä muotoa ja sen
kerronnan rajoja.
Elokuvallisuus, fiktion ja faktan sotkeminen sekä monikerroksisen
kerronnan lomittaminen ja kehittäminen, ovat olleet dokumentti-ilmaisuani
motivoivia tekijöitä.
Vaikka tekemistäni on leimannut tietty “omien taiteenrajojen
etsintä”, olen samalla
pitänyt tärkeänä yhteyden säilyttämistä
katsojakuntaan. Tai pikemminkin..olen haaveillut luovani vielä syvemmän
yhteyden katsojiin persoonallisen ja tunnepiikeiltään tehokkaan
ilmaisun kautta, joka etsii reittejään myös alitajunnan
maailmoihin tiedostettuja torjuntamekanismejä kiertäen. Suomeksi
sama sanottuna: “Viihdyttää ja aiheuttaa positiivisia reaktioita
katsojan ajatusprosessissa myös viiveellä”. Noh...näissä
“tavoitteissani” en varmaan ole päässyt puusta pitkälle
ja ehken pääsekään. Tärkeitä motivointitekijöitä
ne kuitenkin ovat tekemiselleni ja ns. taiteilijana toimimiselle. Joskin
ajoittain on haastavaa ja tervettä lähestyä tiettyjä
töitään myös perinteisten ajattelu- ja toteutusmallien
kautta.
Luova ja muotoa tutkiva kerronta varsinkin pitkien fiktio-elokuvien parissa
on huomattavasti hankalampaa. Suuret budjetit tuovat projekteihin enemmän
päättäjiä, rahoittajia ja siten myös mielipiteitä,
mitä kautta lähtökohdat helposti pysyvät konventionaalisina.
Ohjaajalla on toki luova toimintakenttä, mutta usein paljon dokumenttielokuvan
ohjaamista rajoitetumpi. “Luovuuden vapaus” ei tosin ole itsestäänselvyys
myöskään dokumentin puolella. Viimeisissä töissäni
olen ollut sikäli kiitollisessa asemassa että olen saanut käyttää
pensseliäni, välillä jopa hatarilta näyttävin
vedoin, koska ajatuksiini ja tekemistapaani on myös luotettu.
DOKUMENTIN VANKI
Viime aikoina olen ymmärtänyt myös etten pääse
dokumenteista eroon vaikka ympäristö toisin päättäisi.
Ne ovat toimineet ilmaisu-, tutkimus- ja vaikutuskenttänä, joka
on imenyt minut täysin uudenlaiseen kehitysprosessiin mukaan. Uskon
tämän kentän koluamisen hyödyntävän tulevia
fiktiotöitänikin, niiden muodon-, syvyyden- kuin myös rakenteenkin
suhteen. On itseasiassa vaikeaa keksiä toista ammattialaa missä
dokumentaristia enemmän pääsisi kehittämään
sivistys- ja kokemusmaail-maansa niin laajasti. Moninaisiin aiheisiin
perehtyminen, niiden mukana eläminen ja tekemisprosessin rikkaus
luo tämän etuoikeuden ammattiryhmällemme.
Kun mietin matkojani Tiibetiin ja buddhalaisuuden sydämeen, Malesiaan
ja siellä vaikuttavan alkuperäisheimon salattuun unikulttuuriin
sekä islamilaiseen Kirgistaniin ja heidän kansallissankarinsa
Manaksen tarustoon…mieleeni tulee, olisinko vaihtanut jonkun näistä
projekteista johonkin janoamaani pitkään elokuvaan?
En olisi. Olenhan kaikista väännöistäni huolimatta
saanut olla etuoikeutettu elokuvantekijä. Sukeltaa sisälle uusiin
maailmoihin…ja toimia siellä välittäjänä.
Näin raadollisia faktoja lopuksi hitusen myös romantisoiden.
Arto Halonen
Artikkeli on julkaistu Suomen Elokuvakontaktin
30 v. juhlajulkaisussa marraskuussa 2000.
|